AU PAIR IN PARIS - VAIKEUDET

Mainitsinkin, että ajattelin vielä yhdestä näkökulmasta kirjoittaa au pairina olosta täällä ja halusin kirjoittaa teille vaikeuksista. Instagram tai blogi saattaa antaa mun täällä olosta todella ruusuisen kuvan ja ulkopuoliset alkaa ajatella, että eihän tuo ole työtä ollenkaan, tai että au pairithan vaan ottaa lungisti kokoajan.

Totuus kuitenkin on, että mulla ei ole ollut täällä koko aikana oikeastaan lainkaan lomaa. Eräällä viikolla olin töissä vain 2 ja puoli päivää ja Bretagnessakin katsoin päivittäin lasten perään, kylvetin ja laitoin ruokaa. Lomaa ei siis oikeastaan ole ollut. Loppupeleissä itse se duuni, jota täällä teen - hoidan lapsia ja laitan ruokaa - ei vaadi hirveää ammattitaitoa, mutta hermoja ja tietynlaista kestävyyttä kyllä. Vai miltä tuntuu aamuyhdeksästä iltaseiskaan kestävät päivät lapsen kanssa, joka ensin palvoo sua ja viiden minuutin päästä vihaa sua enemmän kuin ketään koko maailmassa?

Vaatii tietynlaista kekseliäisyyttä ja oveluutta, että saa pienen lapsen tykästymään vieraaseen ihmiseen, varsinkin kun ei viivy täällä kauaa. Se olikin varmaan ensimmäinen vaikea asia, jonka täällä kohtasin. Lapset oli tottuneet edellisen au pairin tapoihin ja juttuihin, eivätkä pitäneet mun seurasta. Pikkuhiljaa homma on helpottunut ja nyt, pitkistä päivistä huolimatta voin sanoa että nautin enemmän kuin kesän alkupäässä.

Mainitsin myös siitä, etten tunne päässeeni tähän perheeseen oikein sisälle. Se ei varmasti ole yksin heidän tai minun vikani, ollaan vaan sen verran erilaisia. Näin myös voin suoraan sanoa, että on vaikeaa olla paikassa, jossa et voi iloisesti kertoa jutuista, jotka sinut tekivät päivän aikana iloiseksi tai suututtivat. Aina ei jaksa tekstata tai ääniviestittää kotiin, ja jos vaikka lähettää kavereille viestejä, niin välillä siellä päässä ei jakseta kuunnella kaikkea. Voin rehellisesti sanoa, että olen monet kerrat yrittänyt aloittaa kertoa jotain hienoa juttua perheen vanhemmille, mutta yhtäkkiä mut keskeytetäänkin kesken jutun ja no, eipä sitä enää alusta halua aloittaa...

Joskus myös asiat, kuten läheisten tekemisten seuraaminen netin kautta tai kotopuolessa koetut muutokset tai vaikeudet aiheuttaa täällä pahaa mieltä ja koti-ikävä kasvaa. Toisilla koti-ikävä ei koita helposti ja ulkomailla olon lopussa ei millään haluta palata kotiin, mutta mulla se on kyllä toisinpäin. Vaikka mulla ei olekaan ketään tai mitään, joka mua kotona pitää, on mun elämä Suomessa mulle tärkeä. Monien kanssa oon lähipäivinä jutellut ja sanonut, että ihana palata Suomeen ja vastaukseksi oon poikkeuksetta saanut "kotiin on aina kiva palata"

Vaikeimmaksi asiaksi reissun ajalta myönnän kuitenkin jo ne aiemmin mainitsemani lapset. Oon jo pitkään vannonut, etten välttämättä koskaan hanki lapsia. Tiedän, että tämä on aika karkea mielipide ja luultavasti kymmenen vuoden päästä olen eri mieltä. Nyt kuitenkin tämän kokemuksen jälkeen voin sanoa, että enpä ainakaan kymmeneen vuoteen lapsia hanki. En ikinä olisi valmis äidiksi tässä iässä! Tässä ehti myöskin huomata, että ainakaan pienten lasten kanssa en tuu loppuelämääni työskentelemään. Vastoinkäymisistä oppii, eikös sitä niin sanota?

En tiedä onko perheeseen sopeutuminen, lapset tai koti-ikävä loppupeleissä niin kamalia asioita, mutta ne kasvattaa, niin kuin vaikeudet aina. Toiset sanoo, että pitempään ulkomailla oleskellessa ei kannata ottaa paljon yhteyttä kotiin, mutta mua se vaan auttaa. Käytän kuitenkin paljon sosiaalista mediaa, ja olisi kauheaa vain katsella läheisten tekemisiä ulkopuolisena. On siis ihana, että saa päivittäin olla yhteydessä kaikkiin rakkaisiin ja aina välillä Skypetellä ♥ Kohta pääsenkin jo halimaan kaikkia!

Millaisia vaikeuksia te ootte kokenut ulkomailla oleskellessane?

♥:Emmi