Taaperoveljen saaminen 17 vuoden iässä tuntuu ihan absurdilta. Miks mä saan tappelukaverin vasta tässä iässä? Enhän mä ehdi ees viettämään sen kanssa aikaa? Ja mitä, se tulee vielä jostain ihan muualta? En ala! Ja mites kävikään, pääsin syömään sanani.
Iiro Iipponen Rulla aka Ipisteri on ollut mun rakas veli nyt kohta puoltoista vuotta ja vaikka välillä vihaankin sitä sydämeni kyllyydestä, voin sanoa että parempaa lahjaa en olis voinut saada. Oon aina halunnut pikkuveljen. Samalla oon myös halunnut sen olevan kiltti ja pysyvän aina paikoillaan. Kaikki tää ei ehkä Iirossa toteutunut, sillä paikoillaan pysyminen ei oo kolmevuotiaalle taaperolle mikään helpoin juttu. Mutta muuten se on pikkuveljeksi aika hyvä.
Meille on kehkeytynyt aika mielenkiintoinen sisarussuhde, vaikka aina pelkään Iiron unohtavan mut. Oon tän puolentoista vuoden aikana ollut Iirosta erossa ainakin kolmasosan koko ajasta, mutta silti se on aina yhtä iloinen kun me nähdään. En ehkä saa ihan niin paljon rakkautta kuin äiti ja isi, mutta kyllä sitä sydän sulaa, kun pieni monsteri herättää sut aamulla huutamalla "Herää!" ja hyppimällä sun päällä. Niin rakastettava tapaus!
Iiron sopeutuminen on herättänyt paljon kysymyksiä silloin, kun se oli ajankohtaista ja sanoin heti hänen sopeutuneen ihan täydellisesti. Voiko olla oikeasti sopivampaa poikaa meidän perheeseen? Nyt kaiken lisäksi meillä jokaisella on silmälasit ja näytetäänkin ihan mahtavalta nelikolta! Iiro höpöttelee kaiken aikaa ja viihdyttää meitä ihanalla lapsen mielikuvituksellaan. Pojasta on myös tullut aikamoinen kieliniekka, sillä englanniksi taittuu jo lukusanoja ja helpoimpia fraaseja. "Cookie, please." tietenkin mun opettamana. Myös indonesian kieli taittuu pojalta paremmin kuin siskoltaan ja muun muassa tuutulaulu oli aika kovassa huudossa Batamilla :-D
Nyt, kun olen vihdoin päässyt jyvälle tästä isosiskon hommasta, niin onhan tää aika huippua. Melkein kuin 24/7 työ! Sisko on aina se huipputyyppi, kohnoin ja pesee hampaat parhaiten. Sisko voi myös vähän kiusata, sillä onhan meillä siihen oikeus. Äiti sanoo mulle aina, etten sais ikäeron takia tapella Iiron kanssa. Ikäerosta ja ymmärryksen tason erosta kinastelu onnistuu myös, tietenkin vaan ihan minimaalinen ;-)
Iiroa varmaan harmittaa, että sisko on jo niin vanha eikä jaksa enää leikkiä. Mä voin onneksi lohduttaa Iiroa myöhemmin, sillä mulla oli ihan sama tilanne. Iiro pääsee periaatteessa elämään samaa ainoan lapsen elämää, kuin mä 17-vuotiaaksi saakka pääsin. Ei leikki-, eikä tappeluseuraa ja vanhempien täysi huomio. Aika onnekas kakara, pakko myöntää.
Meidän suklaasilmä on päässyt puolentoista vuoden aikana matkaamaan ties minne ja ovatpahan perheen naiset vieneet pojan aina Balille saakka. Pariisiin asti Iiro ei vielä ole päässyt siskoa katsomaan, mutta lupasin äidille ottavani pojan aina välillä lomalle siskon luo, missä ikinä tulevaisuudessa asunkin. Veikkaan, että se kaipaakin vähän sisarusaikaa, eikö vaan?
Pitemmittä puheitta, Iirolle kuuluu hyvää. Ja se oli asia, jonka halusin teille tulla kertomaan. Adoptioveljen kanssa eläminen ei eroa yhtään tavallisesta, se on ehkä vielä parempaa. Parasta on, että saa kehittää suhteen aluksi täysin vieraaseen lapseen, joka ajan myötä kehittyy sulle kaikista tärkeimmäksi henkilöksi. En mää äiti nyt susta, mut milleen se Iiro?
♥:Emmi