AU REVOIR

Soon it's my time to say goodbye to Paris and France for this time. Paris, I promise I'll be back. It's sad to leave but at the same time I'm happy to go back. I miss my friends, family and my life in Finland. The summer has been unforgettable but every great thing has to come to an end. Or so they say...

Yesterday I had the most unforgettable goodbye when I was sitting in a taxi, taking my host-kids to the train station where their father waited for them. Suddenly the boy starts feeling ill and throws up all over him, me and all of my belongings. At that time I was really pissed although I know he can't help it - he's just a kid! After a while when I had gotten home, washed and dried my clothes, bag and everything (seriously everything I had was covered in vomit!) the whole thing started to feel funny. Well, now I'll at least always remember him ♥

Today I'll start my day having a brunch with my host-mom. So I gotta get going, there's things to be prepared ;-)

Kohta on mun aika sanoa heipat Pariisille ja Ranskalle - tältä erää. Lupaan, että palaan vielä takaisin! Surullista, mutta samalla ihanaa lähteä. Kaipaan perhettä, kavereita ja elämääni Suomessa vaan niin paljon. Kesä on ollut unohtumaton, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, eikös niin sanota?

Koin eilen unohtumattomimmat jäähyväiset, kun istuin taksissa mun host-lapsien kanssa. Olin saattamassa heitä juna-asemalle aamulla ja pojalle alkoi yhtäkkiä autossa tulla ihan kauhean huono olo. Hän pyysi päästä syliin ja yhtäkkiä oksentaa (ihan järkyttävän määrän, miten niin pienestä kaverista tulee niin paljon oksennusta??) itsensä, mun ja kaikkien mun kamojen päälle. Siinä kohtaa oli kyllä lähellä, ettei hermot pettänyt, vaikka tiedän ettei pieni poika voi asialle mitään! Kotiin päästyäni, kun olin saanut pestyä ja kuivattua kaiken vaatteita, kenkiä, laukkua, lompakkoa ja kameran hihnaa myöten koko homma alkoi jo naurattaa. Ainakin muistan tämän pikkuisen aina ♥ 

Tänään aloitankin päiväni brunssilla host-äitini seurassa. Pitääkin siis rientää, olisi ruokia valmisteltavana ;-)

♥:Emmi

ALL IS DONE

Pain au chocolat, macarons, éclaires, crêpes, galettes ja kaikki on maistettu. Kaikista ei kyllä pidetty, haha!

Viiniä on juotu sekä Eiffelin juurella, että Seinen äärellä.

Seinen äärellä on myös nautiskeltu omasta seurasta herkkupiknikin ja kirjan kera, sekä katumuusikosta iltahämärässä crêpesien ja hyvän seuran kera.

Oon nähnyt Notre Damen, Moulin Rougen ja Bastillen sekä tietenkin Eiffelin vähän turhan moneen kertaan.

Oon ollut piknikillä mm. Champ de Marsilla, Jardin du Luxembourgissa, Grande Archen portailla ja monessa pienemmässä puistossa.

Oon tanssinut kanaalin reunalla matkakaiuttimesta pauhaavan espanjalaisen musan tahdissa.

Oon tullut aamun ekalla junalla kotiin.

Oon käynyt jopa kahdessa museossa ja nähnyt sen Mona Lisan!

Oon käynyt Arc de Triomphen huipulla, vaikken Eiffelin huipulle koskaan päässytkään.

Versaillesissakin tuli piipahdettua viime viikonloppuna!

Oon käynyt teatterissa katsomassa stand uppia, sekä yksin elokuvissa.

Oon juonut kahvin perinteisessä ranskalaisessa brasseriessa.

Vietin muutaman päivän ranskalaisessa maaseutukylässä.

Ja näin olen nyt vihdoin käynyt Bretagnessa!

Ja koin ekaa kertaa ranskalaisen illallisen: alkupala-pääruoka-juusto-jälkiruoka!! Uskomaton tunne kun salamyhkäsesti huomasin sen ;-D

Oon nähnyt tyypillisen pariisilaisen ylimmän kerroksen huoneiston (siis huoneen)

Olen harhaillut ympäri Pariisia patonki kädessä.

Montmartressa oon käynyt liian monta kertaa ja Sacré-Coeur on varmaan maailman kaunein rakennus.

Oon ostanut kuusi mekkoa ja kuudet kengät...

Oon katsellut Pariisia korkeuksista - monessa eri paikassa.

Oon ollut Le Marais'ssa ja maistanut alueen tyypillistä ruokaa - falafelipitaleipää!

Olen syönyt pihvin! (tää oli käsky mun kaverilta, ennen kuin tänne lähdin haha)

Oon kokenut Pariisin kesä 2015-helteet (ja melkein kuollut)

La fête de la musique oli uskomaton kokemus...

Oon nautiskellut brunssista hyvässä seurassa.

Mutta myös oma seura on monesti riittänyt.

Oon kokenut niin mahdottomasti kaikkea, etten edes muista tai pysty kirjoittamaan kaikkea ylös. Mun to do-lista oli paljon lyhyempi kuin tämä, ja silti olen tehnyt vielä enemmän. Näin kotiinpaluun lähestyessä on siis hyvä katsoa vähän taaksepäin ja muistella näitä muutamaa kuukautta ja kaikkea uskomatonta, mitä oon tässä ajassa ehtinyt kokea. Hetkeäkään en vaihtais. En ees huonoja hetkiä lasten kanssa. Kun ne saa tottelemaan, tai saa kiitosta (tai pusun, mä sain eilen kun lupasin leipoa kakkua!!) niin unohtaa kyllä kaikki kiukunpuuskat. Mun tulee melkein ikävä tänne!

Ihanaa tiistaita tyypit 

♥:Emmi

AU PAIR IN PARIS - VAIKEUDET

Mainitsinkin, että ajattelin vielä yhdestä näkökulmasta kirjoittaa au pairina olosta täällä ja halusin kirjoittaa teille vaikeuksista. Instagram tai blogi saattaa antaa mun täällä olosta todella ruusuisen kuvan ja ulkopuoliset alkaa ajatella, että eihän tuo ole työtä ollenkaan, tai että au pairithan vaan ottaa lungisti kokoajan.

Totuus kuitenkin on, että mulla ei ole ollut täällä koko aikana oikeastaan lainkaan lomaa. Eräällä viikolla olin töissä vain 2 ja puoli päivää ja Bretagnessakin katsoin päivittäin lasten perään, kylvetin ja laitoin ruokaa. Lomaa ei siis oikeastaan ole ollut. Loppupeleissä itse se duuni, jota täällä teen - hoidan lapsia ja laitan ruokaa - ei vaadi hirveää ammattitaitoa, mutta hermoja ja tietynlaista kestävyyttä kyllä. Vai miltä tuntuu aamuyhdeksästä iltaseiskaan kestävät päivät lapsen kanssa, joka ensin palvoo sua ja viiden minuutin päästä vihaa sua enemmän kuin ketään koko maailmassa?

Vaatii tietynlaista kekseliäisyyttä ja oveluutta, että saa pienen lapsen tykästymään vieraaseen ihmiseen, varsinkin kun ei viivy täällä kauaa. Se olikin varmaan ensimmäinen vaikea asia, jonka täällä kohtasin. Lapset oli tottuneet edellisen au pairin tapoihin ja juttuihin, eivätkä pitäneet mun seurasta. Pikkuhiljaa homma on helpottunut ja nyt, pitkistä päivistä huolimatta voin sanoa että nautin enemmän kuin kesän alkupäässä.

Mainitsin myös siitä, etten tunne päässeeni tähän perheeseen oikein sisälle. Se ei varmasti ole yksin heidän tai minun vikani, ollaan vaan sen verran erilaisia. Näin myös voin suoraan sanoa, että on vaikeaa olla paikassa, jossa et voi iloisesti kertoa jutuista, jotka sinut tekivät päivän aikana iloiseksi tai suututtivat. Aina ei jaksa tekstata tai ääniviestittää kotiin, ja jos vaikka lähettää kavereille viestejä, niin välillä siellä päässä ei jakseta kuunnella kaikkea. Voin rehellisesti sanoa, että olen monet kerrat yrittänyt aloittaa kertoa jotain hienoa juttua perheen vanhemmille, mutta yhtäkkiä mut keskeytetäänkin kesken jutun ja no, eipä sitä enää alusta halua aloittaa...

Joskus myös asiat, kuten läheisten tekemisten seuraaminen netin kautta tai kotopuolessa koetut muutokset tai vaikeudet aiheuttaa täällä pahaa mieltä ja koti-ikävä kasvaa. Toisilla koti-ikävä ei koita helposti ja ulkomailla olon lopussa ei millään haluta palata kotiin, mutta mulla se on kyllä toisinpäin. Vaikka mulla ei olekaan ketään tai mitään, joka mua kotona pitää, on mun elämä Suomessa mulle tärkeä. Monien kanssa oon lähipäivinä jutellut ja sanonut, että ihana palata Suomeen ja vastaukseksi oon poikkeuksetta saanut "kotiin on aina kiva palata"

Vaikeimmaksi asiaksi reissun ajalta myönnän kuitenkin jo ne aiemmin mainitsemani lapset. Oon jo pitkään vannonut, etten välttämättä koskaan hanki lapsia. Tiedän, että tämä on aika karkea mielipide ja luultavasti kymmenen vuoden päästä olen eri mieltä. Nyt kuitenkin tämän kokemuksen jälkeen voin sanoa, että enpä ainakaan kymmeneen vuoteen lapsia hanki. En ikinä olisi valmis äidiksi tässä iässä! Tässä ehti myöskin huomata, että ainakaan pienten lasten kanssa en tuu loppuelämääni työskentelemään. Vastoinkäymisistä oppii, eikös sitä niin sanota?

En tiedä onko perheeseen sopeutuminen, lapset tai koti-ikävä loppupeleissä niin kamalia asioita, mutta ne kasvattaa, niin kuin vaikeudet aina. Toiset sanoo, että pitempään ulkomailla oleskellessa ei kannata ottaa paljon yhteyttä kotiin, mutta mua se vaan auttaa. Käytän kuitenkin paljon sosiaalista mediaa, ja olisi kauheaa vain katsella läheisten tekemisiä ulkopuolisena. On siis ihana, että saa päivittäin olla yhteydessä kaikkiin rakkaisiin ja aina välillä Skypetellä ♥ Kohta pääsenkin jo halimaan kaikkia!

Millaisia vaikeuksia te ootte kokenut ulkomailla oleskellessane?

♥:Emmi

AU PAIR IN PARIS - SOPEUTUMINEN

Kun toukokuun lopussa olin lähtijävalmennuksessa, meille puhuttiin muun muassa kulttuurishokista ja sen vaiheista. Meille näytettiin kaaviota, joka kuvasi meidän oleskelua vieraassa maassa. En muista ihan tarkkaan, mutta kaikki alkoi "kuherruskuukaudesta", jolloin kaikki uusi tapoineen päivineen on ihanaa ja jännittävää. Tämän jälkeen alkoikin vaihe, jossa kotimaata vertaillaan jatkuvasti tähän uuteen maahan. "Suomessa tämäkin hoituisi paljon helpommin"

Musta vähän tuntuu, että mä aloitin suoraan vertailuvaiheesta. Ehkä se johtuu siitä, että tiesin vähän mitä olettaa. Tai sitten en halunnut kiintyä liikaa maan tapoihin, lähtö kuitenkin koittaa hyvin pian. Ajattelin myös loppupeleissä, että Suomi ja Ranska on kuitenkin niin lähellä toisiaan, ettei kulttuurishokki voi olla suuri. Syön sanani.

En voi sanoa, että olen sopeutunut tähän elämäntyyliin. Tiedän jo etukäteen, millä tavalla porukka käyttäytyy metrossa matkustaessa tai kaupungilla kävellessä, enkä jaksa yllättyä siitä. Se menee kyllä ehkä enemmän tottumisen puolelle. En kuitenkaan mitenkään osaa tottua ranskalaisiin ruokailutapoihin ja päivärytmiin, vaan syön itse tosi erikoisiin aikoihin ja harvemmin järkeviä aterioita - ikinä en ole paikalla illallis- tai lounasaikaan, joten tulee syötyä vähän sitäsuntätä. 

Mä en osaa aloittaa aamuani pienellä makealla leivoksella, enkä syödä samaa makeaa välipalaksi päiväsaikaan. Tästä oon melkein kateellinen, sillä vaikka suomalainen ruokailukulttuuri on mun juttu varmaan hautaan saakka, olis hienoa oppia kokonaan toinen kulttuuri, niin ruuan kuin käyttäytymisen ja muiden osalta. Mutta ei näin lyhyessä ajassa voi sopeutua, oon edelleen vähän kuin kala kuivalla maalla, kun oon täällä.

Kulttuuriin sopeutumisesta päästäänkin sitten perheeseen sopeutumiseen. Ennemmin mä tähän maahan olen sopeutunut, kuin tähän perheeseen. Musta silti tuntuu, että suoraan sanoen p*skin väli tulla au pairiksi on pelkästään kesäksi ja sen jälkeen, kun pitkäaikainen au pair on juuri lähtenyt. Kaikkensa perhe varmasti yrittää, mutta halua tottua mun tapoihin ei ole, eikä tässä vaiheessa viiden viikon yrittämisen jälkeen ole mullakaan enää halua tottua heihin.

Valittaa en saa, mulla on kuitenkin talossa kokonaan oma kerros, saan joka viikko palkan eivätkä he ylityöllistä mua. Perhe maksaa mun ranskalaisen liittymän kännykkään sekä mun kortin, jolla voin kulkea rajattomasti kaikissa julkisissa kulkuvälineissä, mitä Pariisita vaan voi löytää. Kuitenkin joskus ihmisillä ei vaan klikkaa, tiettekö mistä puhun? Oon yrittänyt kaikki nää viikot päästä "sisälle" ja olla oma itseni, mutta ei toimi niin ei. Perheen isää nään aika harvoin, kun hän työskentelee paljon. Harmi sikäli, hän on täällä perheessä mun ehdoton lempparityyppi! Kyselee aina mitä haluan kaupasta, on rento eikä turhan vakava. Hän onkin täällä oikeastaan ainoa, jonka kanssa juttelen enemmän kuin "ostin kengät, haluatko nähdä?" Parasta on, että perheen isä muistuttaa luonteeltaan etäisesti mun kummisetää, tulee jotenkin niin mukava olo!

En voi sanoa, että mulla olisi kauhea perhe tai olisi ihan hirveää, enkä oo sopeutunut tänne yhtään. Nautin täällä olosta ihan mielettömästi, ja olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja varsinkin siitä, että mun perhe on ollut todella joustava ja yrittänyt aina auttaa mua, kun haluan esimerkiksi löytää perille johonkin. He jopa etsivät mulle netistä kaikki ne kahvilat, joissa voin katsoa Formulaa Pariisissa, haha! Perheessä on siis kankeaa, mutta kaiken kaikkeaan nautin täällä olosta. Mun lemppariasia täällä on se, mitä olenkin moneen kertaan toitottanut: ihmiset puhuvat niin spontaanisti! Ei riitä kahden käden sormet eikä varmaan kohta varpaatkaan laskemaan niitä kertoja, kun oon tuntemattoman ihmisen kanssa jutellut niitä näitä. Tätä lisää Suomeen. Tunnen itseni välillä ihan hulluksi, kun yritän aloittaa Suomessa keskustelua tuntemattoman kanssa, ihan kuin itsemurhayritys!

Tälläistä tällä kertaa, vielä ainakin yksi osa tulossa. Kertokaapas mulle, jos on vielä jotain syvällisempää juttua, mitä haluatte auppareilusta kuulla. Tai ihan mitä vaan, mä oon pelkkänä korvana!

♥:Emmi

BRETAGNE

Palattiin eilen päivän etuajassa Pariisiin, mikä ei mua haittaa ollenkaan. Maaseudulla on mukavaa, mutta mä oon kyllä niin kaupunki-ihminen, että neljä päivää piisas oikeen mainiosti. Aloin jo pikkuhiljaa kaivata jotain terveellisempää ruokaa, salia, jatkuvaa nettiä ja sitä, että voi tehdä jotain muutakin kuin vaan olla, lukea tai syödä, haha. 

Bretagnessa kun oltiin niin piti maistaa paikallisia erikoisuuksia, galettes eli suolaiset letut. Mentiin porukalla kunnon "crêperie"-raflaan syömään ensin suolaista ja sitten makeaa, eli crêpes. Mä otin yllätysyllätys savulohi-galetten ja jälkkäriletun päältä löytyi mm. päärynää, jäätelöä, suklaakastiketta ja manteleita. Yhtenä päivänä mä tein masaliisaa jälkiruuaksi ja perheen isoisä väänsi lettuja koko porukalle ja mun lautaselle niitä tietenkin tippui tasaisen tappavaan tahtiin... Olin kuin yksi iso crêpe tän jälkeen, hah!

Lettukesti-iltana huomasin olevani taas niiiiin suomalainen. Ranskalaiset ei siis juo maitoa aterialla koskaan ja parin letun jälkeen huomasin, että nyt kyllä puuttuu jotain. Mietin hetken, että mitä mun tekee mieli ja hokasin, että maitoahan mä halajan. Hain maitopurkin kaapista ja äklönmakean olon hellitettyä jaksoi taas pari lettua, milläs muullakaan kuin nutellalla ;-)

Upea kokemus, tuli niin mielettömän kiitollinen olo ajellessa autolla ympäri Bretagnea. Se, että saan nähdä ja kokea kaiken tän on ihan uskomatonta!

♥:Emmi

AU PAIR IN PARIS - TYÖ JA TEHTÄVÄT

Au pairien tehtävät vaihtelee perheittäin tosi paljon, mutta oon huomannut että täällä lähiseudun auppareitten työpäivät noudattaa lähes samaa kaavaa: kouluaikana lapset haetaan 16:30, paitsi keskiviikkoisin ja/tai perjantaisin 12 ja siitä asti työskennellään, kunnes vanhemmat tulee kotiin. Mulla on nyt tilanne se, että vanhempi on lomalla koulusta ja mun tulisi näin viettää hänen kanssa kaikki päivät aamusta iltaan. Kuitenkin kaikkien monien mutkien ja muutosten jälkeen tälläkin viikolla vietin vain yhden kokonaisen päivän hänen kanssaan, mikä vähän toi helpotusta mulle...

Mun perhe on tosiaan kokonaan ranskalainen ja näin ollen mun tulee puhua lapsille pelkästään ranskaa. Mun lapset on pieniä, 3-vuotias poika ja 5-vuotias tyttö, joten näin ollen muu kieli - tietenkin elekieltä lukuunottamatta - ei menisi edes perille. Ensimmäisellä viikolla oli kommunikoinnin kanssa hankaluuksia, mutta kokoajan alkaa mennä paremmin. Lapset tietävät, etten ole natiivi enkä puhu täydellisesti tai välttämättä ymmärrä kaikkea ja me selvitään.

Ennen kun tulin, kaikki sanoivat mulle että tulee varmaan helppoa, kun ranskalaiset lapset on niin hyväkäytöksisiä. No, en vois nyt sanoa, että mitään eroa olis esimerkiksi suomalaisiin lapsiin. Jos totta puhutaan, en viihdy näiden lasten kanssa tippaakaan ja he eivät oikeastaan edes yritä tottua muhun, koska tietävät että oon kohta lähdössä pois. Välillä täällä ollessa tulee mietittyä, onko hyväksi lapselle, että talossa on kokoajan vaihtuva nuori tyttö, jonka kanssa he viettävät päivät pitkät?

Mun tehtävät on täällä tosi yksinkertaiset. Aamulla herään ja laitan lapsille aamupalan valmiiksi pöytään: katan siis pöydän ja nostan siihen leipää, muroja, vettä ja nutellaa astioiden lisäksi. Yleensä tyhjennän aamulla vielä astianpesukoneen ja täytän sen, jos tiskejä on altaassa roikkumassa. En oo varma kuuluuko tuo homma mulle, mutta sen ollessa mun lempikotityö, teen sen ihan mielelläni :-D

Kouluaikana vein yleensä aamulla toisen lapsista kouluun tai tarhaan, host-äiti vei toisen. Nyt, kun koulua ei vanhemmalla ole niin äiti vie nuoremman aamulla tarhaan. Minä kuitenkin haen päivittäin nuoremman tarhasta ja kouluvuoden aikana molemmat. Siitä mun työpäivä siis alkoi ensimmäiset kolme viikkoa täällä: tasan 16:30 hakemassa vanhempaa koulusta ja siitä suoraan nuoremman lapsen tarhalle.

Haettuani molemmat lapset tarhassa, haluavat he yleensä leikkiä keskenään tai yksikseen, joskus väritetään yhdessä värityskirjaa, leikitään muovailuvahalla tai leluilla yhdessä. Ollaan yleensä kotona 17:15-17:30, joten yleensä jo pienen tovin jälkeen pikkuiset menevät kylpyyn. Kylvyn jälkeen jäljellä on illallisen valmistus, jonka aikana/jälkeen jompi kumpi vanhemmista yleensä on jo tullut kotiin.

Pidempinä päivinä on mahdollisuus mennä esimerkiksi puistoon, ja joskus perheen äiti varaa mulle ja vanhemmalle lapselle aktiviteetteja, kuten museovisiittiä tai teatterinäytöksiä. Loppupeleissä kummassakaan näistä ei kyllä käyty, haha. Vanhemmalla lapsella on myös kahdesti viikossa uimakoulu, jonne menoon kuluu päivästä pitkä tovi.

En sanois, että au pairin työ on vaikeaa ja melkein ihmettelen, miksi siihen täytyy (ainakin järjestön kautta) hankkia niin paljon papereita ja todistuksia. Kuka tahansa voisi mun mielestä selviytyä au pairin työtehtävistä, mutta henkisesti aina ei ole helppoa. Pitkät päivät neljän seinän sisällä tai yksityisyyden puute pistää risomaan, mutta mulla on kodin ja perheen puolesta täällä niin hyvät oltavat, että en valita. Saan kulkea täällä todella vapaasti ja perhe välittää ja kysyy aina mitä olen tekemässä, muttei kuitenkaan hengitä niskaan. Ylimääräistä lastenhoitoa mulla on ollut tasan kerran - puolitoista tuntia sunnuntai-illalla, joten senkään suhteen en voi valittaa. Seuraava viikko olikin sitten taas kevyempi.

Mun työtehtävät au pairina näyttää siis suurinpiirtein tältä, jos jäi jotain kysyttävää niin kysykää rohkeasti! Voi olla, että olen unohtanut jotain :-) Muistutan kuitenkin, että tehtävät vaihtelee perheittäin, ja että omista oikeuksistaan tulee pitää kiinni! Mä oon ottanut täällä sen linjan, etten rupea pyytämään kahdesta lisätunnista mitään ylimääräistä, mutta jos niitä työaikojen ulkopuolisia lastenhoitokertoja alkaisi kertyä ihan tuhottomasti, niin varmasti pyytäisin extraa. Tähän mennessä oon saanut rahani ajallaan joka viikko viikonloppuna ja jopa viime viikon kaksipäiväisen työviikon jälkeen sain saman summan, kuin joka viikko. Tässä myös yksi syy siihen, miksi olen valmis auttamaan vähän myös töiden ulkopuolella ;-D

Perheestä ja siihen sopeutumisesta lisää postaussarjan seuraavassa osassa!

♥:Emmi

PICNIC @ JARDIN DU LUXEMBOURG

Pitkä viikonloppu äitin kanssa on nyt taputeltu ja tänään koittaa paluu arkeen. Oikeesti taidan tehdä melkein kolmen päivän viikon, sillä saan perjantain näillä näkymin lyhyemmäksi! Tuntuu, että kokoajan pitää olla tekemässä jotakin, sillä päivät ne vaan täällä hupenee. Toisaalta kivaa ja toisaalta ihan hirveetä ajatella että ensi kuussa suuntaan Suomeen. Kesäkuussa kun sai vielä sanoa, että ei ainakaan ens kuussa. 

Sitähän sanotaan, ettei oo järkevää että perheenjäsen Suomesta tulee vierailemaan ollessa ulkomailla, sillä koti-ikävä iskee uskomattoman helposti sen jälkeen. En voi valehdella, vaan pakko sanoa että eilen oli kyllä äidin lähdön jälkeen mieli maassa ja salilla vedin itkua pidätellen treeniä. Treenin jälkeen tuntu ihan toivottomalta, mutta jollakin ilveellä kaikki parani, kun rupattelin pitkän tovin host-äidin kanssa kotiin palattuani. Hän opetti mulle jonkun hauskan korttipelin ja rupateltiin viikon suunnitelmista. Vaikka nyt heinäkuussa mulla onkin täällä enemmän töitä, ei tääkään viikko loppupeleissä kuulostanut pahalta. Tänään suuntaan museoon meidän viisivuotiaan kanssa, huomenna taas uimahalliin ja torstaille voinkin itse keksiä jotain. Perjantaina lasten teatteriin, jollen mä saa päivää lyhemmäksi...

Kuitenkin, ajattelin näin tiistain iloksi jakaa muutamat kuvat eiliseltä piknikiltä Luxembourgin puistosta. Täällähän on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että nurmikolla istuminen puistossa on kielletty ja tässä puistossa on erikseen alue, jonka etualalla on kyltti "Nurmikolla istuminen sallittua" tai sinnepäin. Hullua, että päivän paistattelu nurmialueella kielletään ;-D No mutta toi mesta on oivallinen piknikille, tai entäs meidän eväät ;-)

Kivaa tiistaita, palaillaan huomenna käytännön vinkkien parissa!

♥:Emmi

EKAT FIILIKSET

Nyt kun täällä on tullut vietettyä jo päälle muutama viikko, uskaltaa ja voikin ehkä vähän kertoa miltä homma on tuntunut. Eka viikko mulla meni ihan sumussa, olin tosi väsynyt kokoajan ja illalla rojahdin vaan sänkyyn ja sammuin oikeastaan heti. Jos en ollut väsynt, niin v*ttuuntunut. Vaikka ekoina päivinä tuli käytettyä paljon enemmän enkkua kuin ranskaa, vieraalla kielellä puhuminen väsytti ja väsyttää välillä edelleen. Nyt siihen alkaa pikkuhiljaa tottua ja lähettelen kuitenkin joka päivä ääniviestejä kavereille Suomeen tai välillä soittelen yhdelle suomalaiselle au pairille, niin pysyy pää jotenkin kasassa :-D

Täällä oikeesti huomaa miten se oma äidinkieli on vaan niin pirun vahva. Se tulee ihan automaattisesti impulssin avulla esimerkiksi tiukoissa tilanteissa. Hyppäsin tällä viikolla kaatosateessa vanhemman lapsen kanssa host-isän kyytiin autoon ja sanoin vaan kovaan ääneen "Turvavyö!!", vaikka saman olis voinut hoitaa ihan paikallisellakin kielellä. No mutta tajuutte pointin.

Pää menee kyllä entistä enemmän sekaisin mitä enemmän eri kieliä pääsee puhumaan saman päivän aikana. Hämmennystä aiheutuu esimerkiksi silloin, kun tekstaan ruotsalaiselle Sofialle ruotsiksi, host-äiti huutaa mulle jotain ranskaksi ja samalla vielä kirjoitan vaikka blogia :-D Tai sellainen päivä, kun oltiin saksalaisten kanssa syömässä ja ympäriltä kuuluu ranskaa, enkkua ja saksaa sekaisin. Mi-tä! :-D Kielikylpyjen kielikylpy, en pistä kyllä pahakseni.

Arkeen täällä alkaa pikkuhiljaa tottua ja nautin syvästi niistä aamupäivistä, kun saan istua yksin keittiön pöydän ääressä ja bloggailla ilman, että ketään on kotona. Se on Suomi-Emmi. Täällä kuitenkin pitää osata olla myös sosiaalinen ja avulias, joten silloin kuin kotona on joku, on kytkettävä päälle kansainvälinen-Emmi. Alussa vähän vaikeeta, mutta tokalla viikolla nostin parkkirahansa tiputtaneen miehen kolikot maasta ja neuvoin toiselle miehelle tien ranskaksi ajattelematta, että normaalisti en välttämättä tekisi näin. Tai no, neuvoisin kyllä tien suomeksi Suomessa, mutta minä pieni tyttö noukkimassa vieraan miehen parkkirahoja maasta ollakseni mukava? Ei oo ihan suomalaisinta!

Olen saanut kehuja ranskan osaamisestani, vaikka täällä vasta konkretisoituu ettei tosiaankaan ole mikään taituri. Tuntemattomat kyttäävät monttu auki tullessaan juttelemaan ja ravintolassa palvelu on tuplasti parempaa paikallista puhuessa. Myös halutessaan kommunikoida kenen tahansa kanssa on syytä osata paikallinen kieli. On siitä vaan apua! Lähikaupan mies luuli aluksi, etten puhu sanaakaan ranskaa kun unenpöpperössä hain colapulloa, mutta kun avasin suuni niin sehän oli ihan äimänä! :-D Ja siitähän mun päivä parani. Pieniä asioita, mutta jollain tapaa ne on niitä suurimpia.

Mun täällä viettämä aika ei oo mitään siihen kielen täydelliseen oppimiseen, mutta todellakin auttaa just mua. Yhdellä mun parhaimmista ystävistä on ranskalainen poikaystävä, jonka oon tavannut moneen kertaan mutten vaan oo halunnut puhua ranskaa, koska en oo luottanut taitoihini tarpeeksi. Tää pari kuukautta täällä rohkaisee ja kasvattaa mua, joka tapauksessa vie mua eteen- eikä taaksepäin.

Joku kommentoi eilen, että miten mä uskallan olla Ranskassa, kun täällä tapahtuu niin paljon terrori-iskuja. En ollut vielä kuullut eilisen kamalista tapahtumista (täälläpäin, Tunisiassa ja Kuwaitissa!) ja ihmettelin, mutta ihmettelen edelleen. Melkein sama asia, kun kysyisi että miten uskallat elää, kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa kokoajan? En mä voi antaa noiden asioiden määrittää, miten mä elän ja missä. Toivotaan kuitenkin, että säästyttäisiin terroriteoilta ja muilta pahuuksilta ja muutenkin, että maailman tilanne niiden suhteen kohenisi...

Pitemmittä puheitta lähden piknikille Eiffelille, ciao ja kivaa lauantaita kaikille!

♥:Emmi

LA FÊTE DE LA MUSIQUE

Tuntui, että koko viikonloppu meni ihan hujauksessa, sillä olin kokoajan menossa. Perjantai venyi lauantaiaamuun, lauantaina pitkä lounas ruotsalaisen kanssa ja sunnuntaina koko päivä juhlimassa Fête de la musique-juhlaa. Ympäri Pariisia oli siis kerääntynyt katumuusikoita ja paikalla oli myös joku kulkue (joka kyllä missattiin!). Meille tärkein kohta päivästä oli Zara Larssonin esiintyminen Républiquella, jota sitten piknikin jälkeen mentiin tiirailemaan. Sen jälkeen vielä vähän kiertelyä ja kaartelua, kotona olin vähän ennen kymmentä niin väsyneenä, että halusin vaan rojahtaa sänkyyn ja nukkua! Pitkä, mutta upea päivä oli jälleen takana.

Nyt elellään taas keskiviikkoa ja mulla on jo kaksi viikkoa takana täällä Ranskan päässä! Laskin huvikseni jäljellä olevat viikonloput alkuviikosta ja huh, eihän niitä loppupeleissä niin montaa ole ;-D Tämän viikonlopun suunnitelmat on vielä ihan auki, ensi viikonloppuna saankin maailman parhaan vieraan Suomesta ja siitä viikon päästä suuntaan Bretagneen viikoksi. Aika rientää kun on hauskaa, niinhän sitä sanotaan!

Jokos Suomessa on säät alkanut parantua?

♥:Emmi