EKAT FIILIKSET

Nyt kun täällä on tullut vietettyä jo päälle muutama viikko, uskaltaa ja voikin ehkä vähän kertoa miltä homma on tuntunut. Eka viikko mulla meni ihan sumussa, olin tosi väsynyt kokoajan ja illalla rojahdin vaan sänkyyn ja sammuin oikeastaan heti. Jos en ollut väsynt, niin v*ttuuntunut. Vaikka ekoina päivinä tuli käytettyä paljon enemmän enkkua kuin ranskaa, vieraalla kielellä puhuminen väsytti ja väsyttää välillä edelleen. Nyt siihen alkaa pikkuhiljaa tottua ja lähettelen kuitenkin joka päivä ääniviestejä kavereille Suomeen tai välillä soittelen yhdelle suomalaiselle au pairille, niin pysyy pää jotenkin kasassa :-D

Täällä oikeesti huomaa miten se oma äidinkieli on vaan niin pirun vahva. Se tulee ihan automaattisesti impulssin avulla esimerkiksi tiukoissa tilanteissa. Hyppäsin tällä viikolla kaatosateessa vanhemman lapsen kanssa host-isän kyytiin autoon ja sanoin vaan kovaan ääneen "Turvavyö!!", vaikka saman olis voinut hoitaa ihan paikallisellakin kielellä. No mutta tajuutte pointin.

Pää menee kyllä entistä enemmän sekaisin mitä enemmän eri kieliä pääsee puhumaan saman päivän aikana. Hämmennystä aiheutuu esimerkiksi silloin, kun tekstaan ruotsalaiselle Sofialle ruotsiksi, host-äiti huutaa mulle jotain ranskaksi ja samalla vielä kirjoitan vaikka blogia :-D Tai sellainen päivä, kun oltiin saksalaisten kanssa syömässä ja ympäriltä kuuluu ranskaa, enkkua ja saksaa sekaisin. Mi-tä! :-D Kielikylpyjen kielikylpy, en pistä kyllä pahakseni.

Arkeen täällä alkaa pikkuhiljaa tottua ja nautin syvästi niistä aamupäivistä, kun saan istua yksin keittiön pöydän ääressä ja bloggailla ilman, että ketään on kotona. Se on Suomi-Emmi. Täällä kuitenkin pitää osata olla myös sosiaalinen ja avulias, joten silloin kuin kotona on joku, on kytkettävä päälle kansainvälinen-Emmi. Alussa vähän vaikeeta, mutta tokalla viikolla nostin parkkirahansa tiputtaneen miehen kolikot maasta ja neuvoin toiselle miehelle tien ranskaksi ajattelematta, että normaalisti en välttämättä tekisi näin. Tai no, neuvoisin kyllä tien suomeksi Suomessa, mutta minä pieni tyttö noukkimassa vieraan miehen parkkirahoja maasta ollakseni mukava? Ei oo ihan suomalaisinta!

Olen saanut kehuja ranskan osaamisestani, vaikka täällä vasta konkretisoituu ettei tosiaankaan ole mikään taituri. Tuntemattomat kyttäävät monttu auki tullessaan juttelemaan ja ravintolassa palvelu on tuplasti parempaa paikallista puhuessa. Myös halutessaan kommunikoida kenen tahansa kanssa on syytä osata paikallinen kieli. On siitä vaan apua! Lähikaupan mies luuli aluksi, etten puhu sanaakaan ranskaa kun unenpöpperössä hain colapulloa, mutta kun avasin suuni niin sehän oli ihan äimänä! :-D Ja siitähän mun päivä parani. Pieniä asioita, mutta jollain tapaa ne on niitä suurimpia.

Mun täällä viettämä aika ei oo mitään siihen kielen täydelliseen oppimiseen, mutta todellakin auttaa just mua. Yhdellä mun parhaimmista ystävistä on ranskalainen poikaystävä, jonka oon tavannut moneen kertaan mutten vaan oo halunnut puhua ranskaa, koska en oo luottanut taitoihini tarpeeksi. Tää pari kuukautta täällä rohkaisee ja kasvattaa mua, joka tapauksessa vie mua eteen- eikä taaksepäin.

Joku kommentoi eilen, että miten mä uskallan olla Ranskassa, kun täällä tapahtuu niin paljon terrori-iskuja. En ollut vielä kuullut eilisen kamalista tapahtumista (täälläpäin, Tunisiassa ja Kuwaitissa!) ja ihmettelin, mutta ihmettelen edelleen. Melkein sama asia, kun kysyisi että miten uskallat elää, kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa kokoajan? En mä voi antaa noiden asioiden määrittää, miten mä elän ja missä. Toivotaan kuitenkin, että säästyttäisiin terroriteoilta ja muilta pahuuksilta ja muutenkin, että maailman tilanne niiden suhteen kohenisi...

Pitemmittä puheitta lähden piknikille Eiffelille, ciao ja kivaa lauantaita kaikille!

♥:Emmi